VIPUSATU
- KERTOMUS AJASTA, PAIKASTA JA ÖLJYNHINTASUHDANTEISTA
RIIPPUMATTOMASTA VIPUKIRVEESTÄ
Lähes kaksikymmentä vuotta sitten muutti Sipoon
synkeään metsään mies, jonka sisällä paloi
halu nähdä kauniit yksittäiset puut metsältä.
Niinpä hän urheasti aloitti vaikeakulkuisen, kallioilla
piiritetyn korpitontin raivauksen parhailla rautakaupasta
hankkimillaan välineillä, käsikäyttöisillä tietenkin,
sillä paitsi hankalakulkuinen maasto, myös liian
tiheässä kasvaneet suuret kuuset maataviistävine,
valonpuutteessa sinnitelleine oksineen teki työnteon
vaikeaksi.
Mutta toimeliaasti mies tarttui sahaan ja puut kaatuivat
rytisten pitkin pituuttaan. Mies karsi ja katkoi, oksi ja
pätki. Pokasaha soi ja kirves heilui.
Kirves heilui ja sivalsi tuontuostakin ahkeran metsämiehen
pohkeen pielestä. Osuikin, mutta onnekseen mies oli
pukeutunut suojahaalareihin ja tunkenut puntit paksusti nokialaisten
jämäkkiin varsiin, jotka hutilyönneistä haavoittuineina
oli taas vaihdettava uusiin. Voimia kysyneen uurastuksen
tuloksena mies oli koonnut yhteen läjään pihkaiset
oksat ja toiseen pölleiksi bensiinillä käyneellä moottorisahalla
pätkityt rungot, jotka nyt vain odottivat klapeiksi
pilkkomista.
- Voi Ei! Mies puuskahti tuskastuneena. - Se on niin kovin
työlästä ja vielä vaarallistakin.
Mies istui alas kannolle, heitti hanskat sammalikkoon, pyyhki
hikeä otsaltaan ja alkoi miettiä. Hän otti
rautakauppiaan parhaaksi kehuman kirveen käteensä;
tutki terää, tutki vartta, käänteli kylmää metallipalaa
pihkaisissa kourissaan ja sai aatteen.
- Heureka! Tätähän pitää kehittää!
Ja niin miehen päässä alkoivat lähes
tauotta pyöriä erilaiset kirveenterät. Ne
eivät jättäneet häntä öisinkään
rauhaan, vaan monasti hän aamuyön hämärinä hetkinä heräsi
unestaan ja nousi piirtelemään uusia kirveenkuvia
keittiön pöydän ääressä.
Kuvat hän muokkasi uudenlaisiksi protokirveiksi paikallisella
teräsverstaalla, uudestaan ja uudestaan ja taas uudestaan.
Rautakaupasta hän löysi myös aika-ajoin uusia
kirveitä, joihin oli pyritty saamaan uutta iskuvoimaa
ja jämäkkyyttä vaikkapa lisäämällä painoa
ja liittämällä terän sivuihin jos jonkinlaisia
hilavitkuttimia.
Joskus mies lannistui, mutta sitkeänä suomalaisena
hän ei antanut periksi, vaan jatkoi uurastustaan turvallisemman
ja tehokkaamman kirveen kehittämiseksi. Siis sellaisen,
jonka saattoi ottaa helposti mukaansa vaikeakulkuiseenkin
hakkuupaikkaan, siis käsikäyttöisen, koska
sähköpistokkeita ei juurikaan ole sankan metsän
keskelle asennettu, eikä traktorivehkeillä päässyt
kapeisiin kalliosoliin, eikä mies edes halunnut päästää niitä maanmöyhijöitä ikisammalikkojaan
tuhoamaan.
Aikaa kului, vuosia vieri monen monta. Eräänä päivänä mies
vipusi rautakangella pihakiviä, ja silloin se tapahtui!
Oivallus iski miehen päähän kuin salama kirkkaalta
taivaalta. Mies oli tulla ulos nahoistaan, niin innoissaan
hän oli. Ja vakuuttunut. Täysin vakuuttunut siitä,
että se voima, jolla rautakangen avulla väänteli
suuriakin kiviä ja kantoja irti maaemon sylistä,
se sama voima toimisi kirveessäkin. Hän heitti
kangen pöpelikköön, juoksi keittiön pöydän ääreen
ja alkoi vimmatusti piirtää kuvaa vipuvoiman avulla
toimivasta puunpilkontavälineestä...
Ja niin syntyi VIPUKIRVES
|
